Kolmas reissupäivä alkoi pikkupakkasissa, pilvisessä säässä. Ajoakku oli edellisen illan pikalatauksen jäljiltä melkein täynnä, mutta päätin vielä katsastaa Gävlen keskustan latauspaikat. Gävle on Uppsalan jälkeen viimeinen todellinen kaupunki, tästä pohjoiseen alkaa Ruotsin autiot periferiat, muutamaa asutuskeskusta lukuunottamatta.
Mutta minä suuntasin automatkailemaan sisämaahan. Yhteen monista Ruotsin hiihto- ja kaivoskaupungeista, eli Faluniin. Sieltä matka jatkuisi etelään, kohti Karlstadia, joka seisoo Euroopan suurimman järven, jättiläismäisen Vänernin pohjoisrannalla.
Ensimmäisen päivän matkakertomus on täällä.
Gävlen pari julkista 22 kW pistettä olivatkin mukavasti sijoitettu, mutta vain toinen niistä toimi. Matka Faluniin pääsi alkamaan melkein täydellä latingilla. Falunissa odottaisi taas seuraava 22kW -latauspaikka, sillä tämä akku ei riittäisi koko matkaa Karlstadiin. Falunissa on useita latureita, eiköhän joku niistä toimisi.
Varsinainen ajomatka sujui ongelmitta. Taas kerran liikennettä oli todella vähän, mutta maisemat muuttuivat vähitellen mäkisemmäksi, keli sateiseksi ja näkyvyys huonommaksi.
Falun on pikkukaupunki, mutta varsin eloisa. Keskustan kirkkomäen viereiselle parkkikselle oli tuotu peräti kahdeksan latauspaikkaa, joista jo toinen antoi sähköä, täälläkin ilman RFID-poletteja tai tekstareita. Tähän oli hyvä parkkeerata ja suunnata kaupungille. Falun tarjosikin paitsi mukavan kahvilan, erinomaisen – ja ilmaisen – kotiseutumuseon sekä yhden Pohjois-Euroopan vanhimmista kaivoksista museoineen. Ruotsalaiset ovat kertakaikkisen taitavia kaivamaan isoja kuoppia.
https://www.youtube.com/watch?v=Ont0NKQR_g4
Tiedän että äänenlaatu on heikko. Lupaan ensi kerralla ottaa kunnon mikrofonin mukaan.
Seuraavalla etapilla Karlstadiin pysähdyin kaksi kertaa: ensin Ludvikassa, jossa on ABB:n paikallinen toimipiste. Sen pihalla on ilmainen kolmella kaapelilla varustettu pikalatausasema, joka tarjoaa myös Type2 -liitännällä sähköä. Teslan Chademo-adapteri olisi ollut tässä kohtaa kova sana, mutta sitä ei autovuokraamo tarjonnut. Teslan lataus olisi kuitenkin riittänyt aivan hyvin perille asti ilman Ludvikan stoppia.
Ludvikan ABB:n latauspaikka on sinänsä osuva esimerkki sähköautoilijan arjesta, että kun latauspaikkoja on todella vähän, ei ole varaa valikoida. ABB:lla ei päässyt syömään. Kohta oli jo ihan pakko pysähtyä toiseen kertaan, vain sapuskaa varten.
Ruotsin takaseutujen lauantai-illan autiot kylät ja tiet ja olemattomat ravintolat ja huoltamot pääsivät yllättämään. Tiet sinänsä olivat kohtuullisessa kunnossa, mutta missään ei tuntunut olevan ihmisiä tai paikkaa missä syödä. Muutama satunnainen vastaantulija oli yleensä suksiboksi katolla, ilmeisesti täällä liikkuu vain hiihtokansaa.
https://www.youtube.com/watch?v=1Y5HK-4Nu3Q
Oli siellä sentään muutama muukin autoilija. Liiemmin ei kannettu aina huolta ohitusturvallisuudesta.
Lopulta Hälleforsin kylä pystyi tarjoamaan lauantai-iltana yhden avoinna olevan pitserian. Se pelasti illan. Tätä lukuun ottamatta kylä tuntui olevan aivan autio. Edes nurkkakunnan baaria ei tullut vastaan.
Loputtomalta tuntuvien mutkien ja metsien jälkeen vilkasliikenteinen E18-moottoritie ja tiivistunnelmainen Karlstadin kaupunki pulpahtivat vastaan. Latasin vielä illalla pikaisesti paikallisella Superchargerilla ja säästin näin seuraavan päivän lataustarpeita.
Lämpimäksi ajettu akku latautui noin 93 kilowatin teholla, mikä on 70D:lle hyvä lukema talvella. Tesla ilmoitti tämän tehon vastaavan 516 km/h latausnopeutta, mikä tarkoittaisi Teslan pitävän keskikulutuksena vain 18 kWh/100km. Todellinen kulutus oli kuitenkin 24,5 kWh/100 km, mikä johtaa todelliseksi latausnopeudeksi noin 380 km/h.
Yöksi hakeuduin AirBnB-majoitukseen. Tälläkin kertaa majoittaja oli todella kiinnostunut autosta ja kävimmekin aamusta heittämässä pienen kierroksen korttelin ympäri. Tesla tuppaa herättämään matkustajissaan lähes epäuskon tunteita: “Pääsin todella Teslan kyytin!”. Lopultahan kyse on kuitenkin vain autosta…
Räntään ja loskaan
Viimeinen päivä suuntasi kohti Göteborgia. Reitti kulkee valtatietä Vänernin länsirantaa kohti etelää, Åmålin kautta Uddevallan Superchargerille, josta jatkaisin edelleen Göteborgin liepeille Volvon teollisuusalueelle museovierailulle ja lopulta Göteborgin keskustaan vuokra-autoa palauttamaan.
Åmål ei ole mitenkään erityinen kohde, mutta se pääsi lavasteeksi parin kymmenen vuoden takaiseen Fucking Åmål -leffaan. Lisäksi Åmålista saa autoon sähköä. Mahdollisuus nähdä livenä tämä ankeaksi kuvattu kaupunki täytyi hyödyntää!
Matka alkoi aamusta jo edellisenä iltana tutuksi tulleen Karlstadin Max-hamppariketjun pihasta, Superchargerin kaapelin perästä. Akku ei edellisen illan latausten jäljiltä ollut täynnä, eikä yöllä ollut latausmahdollisuutta ja toisaalta Åmålissa tiedossa oleva laturi on teholtaan huomattavasti heikompii kuin Karlstadin Supercharger-pikalaturi, joten mielummin vartti Maxin pihassa kuin tunti Åmålissa.
Nopean matkanteon kannalta olisin voinut ajella Karlstadista suoraan seuraavalle pikalaturille Uddevallaan – Åmålin kierros oli siis akateemisesta mielenkiinnosta juontuva, eikä tarpeen sanelema. Pikalaturien välinen ajomatka oli alle 200 km, mikä on helposti ajettavissa myös talvella, 70D:llä.
Valtatie Åmåliin jatkoi edellisen päivän perinteitä. Maastonmuodot tosin erosivat, nyt ajettiin lähinnä peltojen keskellä eikä mäkisessä metsämaastossa. Liikennettä ei ollut juuri nimeksikään, mikä oli tervetullut asia sillä keli lämpeni ja nollakelien myötä myös sumu tiivistyi. Hieman yllättäen ruotsalaisetkaan kuskit eivät osaa kytkeä uusien Volvojensa taka-ajovaloja päälle, sumuvaloista puhumattakaan. Hieman jännää oli ajella valkoisessa usvassa pimeiden autojen perässä.
Åmål oli sunnuntai-aamusta täysin autio. Paikallisen R-Kioskin sisältä löytyi paitsi paikallinen eläkeläismiesten Toto-kerho, myös onneksi kahvitermari, joka ilmeisesti edusti koko Åmålin keskustan kaupallista kahvitarjontaa. Kaupunki oli märän lumen ja rännän peittämä, autio ja monella tapaa kulahtanut. Ymmärrän hyvin miksi juuri tämä kylä valittiin elokuvan kehykseksi.
Uddevallan pikalaturi oli sekin Maxin pihassa. Tällä kertaa paikalla oli itseni lisäksi pari muutakin autoa, joista toinen Norjalainen. Myöhemmin erään Tesla-kuskin kanssa jutellessa kävikin ilmi, että täälläpäin Superchargerien käyttäjäkunnasta huomattava osa on lomailevia Norjalaisia, sielläpäin kun Model S on lähes kansanauto ja Norjalaiset tykkäävät ajella Tukholmaan ja Kööpenhaminaan lomalle.
Uddevallan pikalaturilta yritin myös elämäni ensimmäistä Periscope-lähetystä, joka ilmeisesti ei onnistunut kovin hyvin kännykkäverkkojen heikon suorituskyvyn takia. Max:n WLAN ei ikäväkseni kantanut parkkikselle asti – epäilemättä tämä oli suunniteltu ominaisuus.
Maxilla latailin sen mitä Periscopelta ja yhdeltä hampparilta menee aikaa. Edessä olisi enää viimeinen pidempi etappi, noin 90 kilometrin siirtymä Göteborgin laitamille, Volvon museoon. Museo on sijoitettu Volvon teollisuuskompleksin perälle. Moottoritiellä alkoikin olla aikalailla liikennettä, mutta viimeinen siirtymä museolle edusti jälleen tyhjiä teitä, mutta tällä kertaa myös sumun keskeltä pilkottavaa öljy- ja autoteollisuutta. Autot ja fossiiliset polttoaineet olivat täällä vahvasti edustettuna.
Volvon museo on mielenkiintoinen paikka. Talo on täynnä Ruotsalaista autohistoriaa, mutta myös ilmailua ja maansiirtokoneita. Yksi erikoisimmista automalleista oli Lego-palikoista rakennettu XC-90:n malli, mutta paikalla oli myös eri autonäyttelyjen konseptiautoja sekä historian helmiä. Suosittelen lämpimästi autojen historiasta kiinnostuneille, jos vain osuu reitin varrelle.
Illan ja paluulennon lähestyessä lähdin kohti Göteborgin keskustaa. Palautin auton vuokraamon pihaan, josta olikin lyhyt kävelymatka Göteborgin ytimen ravintoloihin. Hyvin ansaitun sapuskan ja oluen jälkeen olikin aika ottaa bussi kohti lentokenttää, ja kotia.
Kuvat ja Teksti : Tuomas Sauliala
Maksoin normaalin listahinnan matkasta ja sen palveluista, auton vuokra mukaan luettuna.