Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Jo armeija-aikoina olin Ruotuväki-lehden tekniikkatoimittajana, ja erilaisiin harrastelehtiin olen kirjoitellut jo parikymmentä vuotta.
En ehkä koskaan ole ollut varsinaisesti automiehiä. Auto on ollut väline siirtymiseen A:sta B:hen, mutta ei itse tarkoitus. Työmatkat teen edelleen mieluiten julkisella välineellä, välttääkseni stressaavan ajelun ruuhkissa.
Teknillisen korkeakoulun sähkötekniikan peruskursseilla en tullut ajatelleeksi, että vielä joskus ampeerit, voltit ja watit voisivat liittyä autotekniikkaan – vieläpä siten että olisin itse asiasta tohkeissani. Mutta sitten tuli nämä sähköautot.
Toyota Priuksen ensimmäinen painos oli tuolloin esitelty, mutta oltiin vielä kaukana 120 kilowatin lataustehoista ja puolen tuhannen kilometrin sähkökantamista.
Satuin saamaan töiden kautta ajoon Priuksen plug-in -version. Toyota Prius PHEV ei ollut kaunein, nopein eikä halvin menopeli. Mutta välittömän väännön ja äänettömän, tärinättömän ja päästöttömän ajamisen ihmeisiin se on mainio johdatus. Toyota osoitti, että sähkömoottori voidaan yhdistää polttomoottoriin luotettavaksi, toimivaksi paketiksi. Viimeistään Prius PHEV teki selväksi että polttomoottori on nyt elinkaarensa viimeisillä linjoilla.
Moni saa nykyään Tesla Model S:n koeajosta samoja tuntemuksia.
Sähköiset voimalinjat ovat jo nykyisyyttä. Mitä insinöörityön taidonnäytteitä ne kätkevätkään sisälleen? Entä mitä etuja? Mitä haasteita sähköinen voimalinja ja akustojen lataus tarkoittaa koko palveluketjussa valmistajista huoltamoille ja huoltoasemille? Mitä uusia toimijoita tulee miljardien eurojen automarkkinalle? Tätä tutkin ja tästä kirjoitan.
Itsestään ajava, autonominen auto tulevaisuutta. Bensahuuruinen autoasentaja on hyvää vauhtia luovuttamassa paikkaansa sähkömiehille. Sähkömies ei ehdi paikkaa kauaa pitää, kun ohjelmistojen kehittäjät vievät sen.
Autot eivät ole koskaan olleet näin kiinnostavia.
Teksti ja kuvat: Tuomas Sauliala